Jari ja Olavi Litmanen ovat molemmat leireilleet Eerikkilässä maajoukkueen kanssa. Kuva: Lassi Puhtimäki
Suomen miesten jalkapallomaajoukkue leireili 20. helmikuuta 1971 Eerikkilässä, kun Hirsihovin puhelin pirisi kesken Olavi Laaksosen maajoukkueelle pitämää palaveria. Puhelimeen pyydettiin keskikenttäpelaaja Olavi ”Mane” Litmanen, joka sai kuulla langan päässä olleelta veljeltään ilouutisen. Hänestä oli tullut isä. Poika sai myöhemmin nimekseen Jari Olavi Litmanen.
”Voi sanoa, että minä en valinnut jalkapalloa, jalkapallo valitsi minut”, Suomen kaikkien aikojen menestynein jalkapalloilija Jari Litmanen toteaa reilut 50 vuotta myöhemmin.
Litmasten koko perhe oli vahvasti jalkapallossa mukana. Isä Olavi pelasi Lahden Reippaassa SM-sarjaa. Äiti Liisa innostui lajista kesällä 1971 ja pelasi muun muassa ensimmäisessä virallisessa Suomessa järjestetyssä naisten jalkapallo-ottelussa. Futiskenttä ympäristöineen toimi pienelle Jarille hyvänä päiväkotina ensimmäiset 3-4 vuotta, jolloin hän sai kunnian toimia naisten joukkueen maskottina.
Urheilukaupunkina tunnetusta Lahdesta löytyi 70-luvulla paljon tarjontaa intohimoisesti urheiluun suhtautuneelle pikku-Litmaselle. Myös isän esimerkki kannusti, pelasihan hän myös jääkiekkoa ja hyppäsi mäkeä.
”Naapurin kavereiden kanssa käytiin kaikki mahdolliset lajit läpi pihapiirissä. Kesällä tennistä, juoksua ja keihäänheittoa puukepillä. Talvella hiihtoa, mäkihyppyä ja jääkiekkoa kadulla tai lähikentän jäällä”, Litmanen luettelee.
Elettiin aikaa, jolloin televisiot ja varsinkaan tietokoneet eivät olleet häiriöksi.
”TV:stä tuli smurffeja ja joskus tultiin perjantaisin koulusta kovalla kiireellä katsomaan Lassieta. Lauantaisin katsottiin Englannin liigan ottelua. Ja tietysti Pikku Kakkonen oli jossain vaiheessa kova juttu”, hän muistelee lapsuutensa tv-tarjontaa.
Luistelemaan Litmanen oppi kolmevuotiaana ja hän oli isänsä kanssa tuttu näky myös Kiekkoreippaan jääkiekko-otteluissa.
”Lätkä ja futis olivat päälajini, ne menivät käsi kädessä.”
13-vuotiaana nuoren urheilijan koulunkäynti alkoi hiukan kärsiä, joten hän joutui valinnan eteen.
”Jos olisin saanut tuolloin päättää itse, niin olisin lopettanut koulun. Oppivelvollisuutta oli tosin pari vuotta jäljellä, eikä koulun lopettaminen olisi kyllä tullut kotona kysymykseenkään.”
Vaikka 14-vuotiaana jääkiekon lopettaminen otti koville, ymmärsi nuori Jari Litmanen realiteetit. Tähän asti kahden lajin yhdistäminen oli onnistunut ja lajit olivat osittain jopa tukeneet toisiaan, mutta nyt aika ei riittänyt enää molempiin.
”Jopa vielä-80 luvun alussa oli monia pelaajia, jotka olivat ihan hyviä molemmissa lajeissa. Mutta minä halusin huipulle ja tiesin, että valinta oli tehtävä”, hän taustoittaa.
Samaa peliä kesät talvet
Litmanen sanoo olevansa kiitollinen niin isälleen kuin muille juniorivalmentajilleen, jotka olivat siihen asti mahdollistaneet kahden lajin harrastamisen.
”He eivät olleet kateellisia toisille lajeille, vaan tukivat jokaisen pelaajan tekemistä ja usean lajin harrastamista niin pitkään, kuin se oli mahdollista. Se oli mielestäni upea sanoma meille lapsille”, sanoo nykyisin kahden jalkapalloilevan lapsen isä.
Litmanen uskoo monipuolisen harjoittelun ja pelaamisen tukeneen myös pitkään jatkunutta urheilu-uraa.
”Meidän jääkiekkojoukkueessa oli useita yhtä aikaa jalkapalloa ja jääkiekkoa pelanneita poikia, jotka pelasivat pääsarjatasolla jommassa kummassa lajissa lähes nelikymppisiksi asti. Uskon, että meidän tapauksessamme pitkällä uralla ja lapsuuden monipuolisuudella on jonkinlainen yhteys. Koen, että kun lasten annetaan harrastaa ja päättää lajinsa vapaasti, siitä hyötyvät kaikki.”
Peliälystään tunnetuksi tullut Jari Litmanen sanoo hyödyntäneensä lajeista löytyviä yhtäläisyyksiä sekä yksityiskohtia omassa pelaamisessaan.
”Karrikoidusti pelasin samaa peliä kesällä ja talvella. Mietin, miten ratkaisen tilanteita, miten pallo tai kiekko liikkuu, mitä asioita on hyvä ottaa huomioon pelissä”, hän luettelee ja muistuttaa , että jokaisella urheilijalla on kuitenkin aina oma polkunsa.
”Ei Messi tai Maradonakaan tehnyt lapsena mitään muuta kuin pelannut jalkapalloa, mutta silti molemmista tuli ihan hyviä pelaajia”, hän heittää.
Jari Litmanen leireili maajoukkueen matkassa useasti Eerikkilässä. Kuva: Juha Tamminen
Pallon kesytystä
Jalkapallo oli siis Litmasen perheen ykköslaji, mutta mikä tulevaa futisammattilaista pallossa erityisesti viehätti?
”Lapsen ensimmäinen ajatushan on ottaa vierivä pallo kiinni käsillään”, hän aloittaa.
”Varmasti minua jotenkin jäi harmittamaan, että käsillä sen pallon tuntui saavan hallintaan, mutta jaloilla pallo ei oikein koskaan ollut hallussa. Päätin, että kyllä minä sen pallon joku päivä vielä kesytän jaloillakin.”
Nuorta Jari Litmasta motivoi erityisesti kilpaileminen ja 3-4 vuotta vanhempien poikien kanssa pelaaminen.
”Vanhempien poikien kanssa pelaamisen etu oli, että he olivat minua parempia. He saivat pallon pallon korkeammalle ja pidemmälle ja laukaukset olivat kovempia. Tietysti ihailin sitä ja he olivat esikuviani. Mutta kyllä se ärsyttikin, ja halusin tulla paremmaksi.”
Itsensä haastaminen, kilpaileminen ja halu kehittyä olivat nuoresta pitäen Litmaselle tärkeitä ja motivoivat harjoittelemaan.
”Fiilis, jonka saa kehittymisestä ja sitä kautta voitosta, on vaan niin upea.”
Vaikka voittaminen oli hänelle aina tavoite, oppi nuori Litmanen myös häviämään. Häviäminen puolestaan motivoi harjoittelemaan lisää.
”Vihaamalla häviämistä tekee aina kaikkensa sen eteen, ettei häviäisi. Se on eri asia kuin pyrkiä voittamaan. Jos hävisimme, yritin olla rehellinen tilanteelle ja pohtia, miksi hävisimme. Olimmeko parempia vai huonompia.”
Jari Litmanen on paitsi voittanut paljon, myös hävinnyt paljon ja valtavien yleisömassojen silmien alla.
”Matka sinne voittoon oli aina kaikista tärkein. Barcassa ja Ajaxissa pelkkä voittaminen ei riittänyt, piti osata voittaa tyylikkäästi. Myös voittamiselle on oltava rajat ja etiikka”, muun muassa Mestarien liigan, Uefa-cupin, kaksi Uefan Supercupia, viisi Hollannin liigamestaruutta ja yhden Suomen mestaruuden voittanut Litmanen sanoo.
Paljon omatoimista treeniä
Kuningas Litmasella on yhä suomalaisista pelaajista eniten maajoukkueotteluita (137) ja maaleja (32) tilillään. Menestys ja pitkä ura eivät kuitenkaan tulleet vain lajitreeneillä, vaan jo nuorena Litmanen ymmärsi kokonaisvaltaisen tekemisen merkityksen.
”Tarvitsin aina paljon unta. Pyrin nukkumaan vähintään yhdeksän tuntia. Jos joskus menin myöhään nukkumaan, tunsin sen seuraavana päivänä. Jos en levännyt tarpeeksi, en pystynyt harjoittelemaankaan täysipainoisesti.”
Tärkeä osa kokonaisuutta olivat myös hyvä kotiruoka sekä omatoiminen harjoittelu.
”14-17 -vuotiaana olin kesälomilla kentällä 1-3 kertaa ja yhteensä 3-6 tuntia päivässä. Talvella lähdin myös useasti suoraan koulusta Lahden suurhalliin harjoittelemaan.”
Toisinaan isä joutui jopa toppuuttelemaan poikansa harjoitteluintoa.
”Kerran meillä oli A-junioreiden paikalliskamppailu illalla. Innostuin koulun jälkeen treenaamaan takapihalla pallon kanssa vähän pidempään ja isä kauhisteli sitä töistä tullessaan. Mutta innostus ja fiilis olivat kovat ja illalla peli kulki ja tunsin oloni hyväksi koko ajan.”
”Ei tulevaisuutta ilman historiaa”
Pikkupoikana Jari Litmanen sai kuulla isältään tarinoita Eerikkilästä, jossa aurattiin futiskenttä talvisinkin pelikuntoon. Hän joutui kuitenkin odottamaan ensimmäistä vierailuaan 14-vuotiaaksi asti.
”Muistan, kuinka majoituimme kuuden pojan kanssa samassa huoneessa Hirsihovissa. Pelaajat oli valittu leirille C-nuorten Pohjola Cup -turnauksesta. Se oli ensimmäinen katsastusleiri minun ikäryhmälläni ja siitä voi sanoa alkaneen oma maajoukkuepolkuni.”
Maajoukkue ja Litmanen tulivat tutuksi näyksi Eerikkilässä 90-luvulla, kun tanskalainen Richard Møller Nielsen aloitti Suomen joukkueen päävalmentajana. Lukuisten leirien ja vuosien aikana myös Eerikkilän alkuperäisestä opistorakennuksesta Hirsihovista tuli Litmaselle tuttu paikka.
”Hirsihovi on monumentti menneiltä vuosikymmeniltä. Se on pidettävä kunnossa myös tuleville sukupolville”, Litmanen alleviivaa ja jatkaa:
”Eerikkilä on suomalaisen maajoukkuejalkapallon henkinen koti. Sillä on ollut tärkeä rooli 50-luvulta lähtien koko suomalaisessa jalkapallokehityksessä joukkueleirien ja valmentajakoulutusten sekä nykyään myös nuorempien ikäryhmien maaotteluiden myötä. Tänä päivänä Eerikkilää voi verrata ihan kansainvälisen tason harjoituskeskuksiin, mistä löytyy kaikki tarvittava.”
Hän uskoo myös kaikkien EM-kisoissa esiintyvien Huuhkajien leireilleen siellä jossain vaiheessa uraansa.
”Kovin moni laji ei pysty sanomaan, että sillä on vastaava paikka näin upealla historialla. Eerikkilä on ainutlaatuinen paikka suomalaisessa jalkapallo- sekä urheiluhistoriassa.”
Löydät Jari Litmasen haastattelun myös tuoreimmasta E.Magista. Voit lukea koko lehden tästä:
