Monipuolisuus vai monilajisuus – miten jalkapalloilussa voi päästä huipulle?

14.04.2020

Suomessa käydään paljon keskustelua monilajisuuden tärkeydestä lasten ja nuorten urheilussa. Yleinen julkinen mielipide tuntuu niin huippu-urheiluväen kuin nuorisotutkijoidenkin osalta olevan, että lasten ja nuorten tulisi harrastaa useita lajeja.

Monilajisuuden näkökulma yleistetään koskevan kaikkia lajeja lukuun ottamatta taitoluistelua ja voimistelua, joissa menestys on otettava jo aikaisessa vaiheessa ja taidon herkkyyskaudet hyödynnettävä maksimaalisesti. Myös tutkimusten kerrotaan yksimielisesti tukevan monien lajien harrastamista kaikissa lajeissa.

Mielestäni tässä keskustelussa pitäisi pureutua tarkemmin siihen, mitkä ovat monilajisuuden tai yksilajisuudet hyödyt ja haitat:

1. Puhutaanko monilajisuuden hyödyistä harrastuksen jatkumisen vai huippu-urheilun näkökulmasta?

2. Onko lopulta kyse harjoittelun sisällöstä ja toimintaympäristöstä vai siitä harrastaako yhtä vai montaa lajia?

3. Tarkoittaako monilajisuus lajien tasa-arvoista asemaa vai toimivatko muut lajit päälajin tukilajeina?

Itse olen sitä mieltä, että meidän tulisi keskittyä urheilevan lapsen toiminnan kokonaissisältöön ja kehittymistä tukevaan toimintaympäristöön eikä väitellä siitä, pitääkö harrastaa yhtä vai montaa lajia. Tässä tapauksessa pitäisi mielestäni puhua monipuolisuuden tärkeydestä, monilajisuuden sijaan. Monipuolisuushan voi toteutua joko yhden tai useamman lajin kautta, ja toisaalta kummassakaan tapauksessa se ei automaattisesti toteudu. Jos monipuolisuus ei toteudu yhden lajin kautta, on hyvä täydentää harjoittelua omalla ajalla tai ohjatusti toteutetun 1–2 tukilajin kautta.

TAITO, FYSIIKKA, PSYYKE

Lapsuuden aikainen runsas kokonaisliikuntamäärä ja monipuolinen harjoittelu antavat kiistatta hyvän perustan kehittymiselle, oppimiselle ja myöhemmälle menestykselle kaikissa lajeissa. Lisäksi se yleensä lisää terveiden harjoituspäivien määrää. Monipuolista harjoittelua voidaan tarkastella taidon, fyysisten ominaisuuksien tai psyykkisen näkökulman kautta.

Taidon näkökulmasta monipuolinen harjoittelu sisältää esimerkiksi erilaisia liikemalleja/-taitoja, havainnointia ja päätöksentekoa. Monipuolisessa taitoharjoittelussa tehdään asioita molemmilla käsillä ja jaloilla, vasemmalle ja oikealle, taakse- ja eteenpäin; havainnoidaan asioita eri puolilta kehoa ja eri etäisyyksiltä sekä tehdään päätöksiä näkö-, kuulo- ja tuntoärsykkeiden perusteella.

Fyysisten ominaisuuksien näkökulmasta harjoittelussa tulisi olla ärsykkeitä hermoston kehittymiselle, kestävyyden eri osa-alueiden kehittymiselle ja lihaskunnon/ voiman kehittymiselle. Tärkeää on kuormittaa monipuolisesti ala-, keski- ja ylävartaloa; lihaksia, jänteitä, ja hengitys- ja verenkiertoelimistöä; koukistaja- ja ojentajapuolen lihaksia.

Psyykkisestä näkökulmasta toiminnan tulee toisaalta opettaa pelaajaa pikkuhiljaa kantamaan vastuuta omasta tekemisestään ja toisaalta toimimaan erilaisissa ryhmissä/ joukkueissa. Lisäksi pelaajan tulee kokea onnistumisten kautta pätevyyttä, autonomian tunnetta ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta.  Tämän rinnalla tulee olla sopivasti kilpailua, jonka kautta pelaaja oppii kilpailemaan, voittamaan ja kestämään ”painetta”.

MENESTYMINEN HUIPPU-URHEILUSSA

Tässä vaiheessa on hyvä pysähtyä miettimään, pystynkö minä valmentajana tai vaikkapa seuran valmennuspäällikkönä takaamaan edellä kuvatun monipuolisen harjoittelun joukkueeni/seurani pelaajalle. Syntyykö se joukkueemme tekemisestä lisättynä pelaajien omatoimisella muulla liikunnalla vai otanko joukkueen ohjelmaan esimerkiksi voimistelu- tai kamppailulajiharjoituksen tukemaan monipuolisuuden syntymistä? Vai onko parempi työntää lapset harrastamaan jotain muuta lajia ja toivoa, että monipuolisuus syntyy sitä kautta.

Seuraavassa esitän näkökulmia siitä, miksi on mielestäni väärin puhua monilajisuudesta menestyksen edellytyksenä kaikissa lajeissa. Puhun siis menestyksestä huippu-urheilussa, joka esimerkiksi jalkapallossa tarkoittaa pelaamista maailman huippusarjoissa aloituskokoonpanossa.

Näkökulmani ei siis ole liikunnallisen elämäntavan tukeminen, joka sinällään on toki tärkeää myös. Ja toisaalta tarkoitukseni ei ole tässä jutussa sanoa, että on huono asia tai väärin harrastaa montaa lajia. Mielestäni se ei vain ole se juttu, joka pitäisi nostaa esille huippu-urheilumenestyksen näkökulmasta. Tekstin lopuksi esitän tämän taustalle vielä tutkimustietoa jalkapallosta.

YHDEN TAI USEAN LAJIN HARRASTAMINEN ON LAPSEN (TAI PERHEEN) VALINTA

En itseasiassa ymmärrä, miksi meidän pitää keskustella siitä pitääkö lasten harrastaa yhtä lajia vai montaa lajia. Lapsen oman halun kai pitäisi tämä asia ensisijaisesti ratkaista. On selvää, että lapsen halun lisäksi vanhempien mahdollisuudet kustantaa harrastusten kulut ja toisaalta hoitaa kyyditykset harjoituspaikoille vaikuttavat valintaan. Mielestäni muiden lajien harrastamista ei pitäisi kieltää, jos lapsella intoa, halua ja aikaa riittää. Toisaalta on väärin ”vaatia” lasta harrastamaan montaa lajia ja vanhempia kustantamaan harrastukset. Aikaa tulee jäädä myös omatoimiseen liikkumiseen ja pelailuun, sen sijaan että aika kuluu autossa eri harrastuksissa kulkemiseen.

MONILAJISUUS EI TAKAA MONIPUOLISUUTTA

Väittäisin, että on hyvinkin mahdollista harrastaa montaa lajia harjoittelematta monipuolisesti. Tämä onnistuu helpoiten harrastamalla esimerkiksi kahta samantyylistä palloilulajia, kahta kestävyyslajia tai vaikkapa kahta nopeusvoimalajia. Tämä voi onnistua myös harrastamalla kahta erilaista lajia, sillä kukaan tuskin koordinoi näiden kahden lajin harjoittelua niin, että yksilön näkökulmasta 1. laji + 2. laji = monipuolista harjoittelua. Ongelma on siis siinä, että monilajisesta harjoittelusta ei kellään ole kokonaisvastuuta, joka voi johtaa siihen, että se joko tukee tai ei tue monipuolisuutta.

PAREMPI OSATA JOTAIN KUNNOLLA, KUIN VÄHÄN KAIKKEA

Uskon itse vahvasti siihen, että urheilussa menestymisen näkökulmasta tärkeää on lapsuusvaiheessa saada onnistumisia, jotka johtavat korkeaan koettuun pätevyyteen ja sisäiseen motivaatioon harrastaa omaa lajiaan. Olennaista on lajirakkauden syntyminen lapsuusvaiheessa, joka tulee näkymään myöhemmin motivaationa harrastaa lajia. Onnistumisia tulee, kun harjoituksissa on oikean tasoisia haasteita ja harjoittelun toistomäärät ovat riittävän suuret. Onnistumisten kautta pelaaja innostuu harjoittelemaan taitojaan myös omalla ajalla. Jos tämän päivän lasten melko vähäinen liikuntamäärä jaetaan usean eri lajin kesken, on vaarana, ettei onnistumisia tule missään lajissa, ei osata mitään kunnolla, eikä rakkautta ja motivaatiota synny mihinkään lajiin tai urheiluun yleensä.

TAIDON OPPIMINEN TEHOKKAINTA TASAISEN KASVUN AIKANA

Taidon oppiminen on tehokkainta lapsuusvaiheessa tasaisen kasvun vaiheessa ennen murrosikää. Taitolajeissa, pitäen sisällään myös jalkapallon, tämä tasaisen kasvun vaihe tulisi hyödyntää mahdollisimman hyvin. Jalkapallossa palloa käsitellään jalalla, mikä on taidon näkökulmasta erityisen haastavaa verrattuna esimerkiksi käsillä pallon käsittelyyn (jaloissa yksi hermo hermottaa isompaa lihassyykimppua kuin käsissä). Pallo tulisi ehdottomasti saada kesytettyä ennen pituuskasvun huippuvaiheitta ja tämä edellyttää suurta määrää pallollista harjoittelua lapsuusvaiheessa. Tätä määrää ei voi korvata muiden lajien harjoittelulla.

MENESTYÄKSEEN ON OLTAVA RIITTÄVÄN HYVÄ, RIITTÄVÄN AIKAISIN

Nuoren pelaajan elämässä on paljon asioita, jotka kilpailevat vapaa-ajasta. On koulu, on kaverit, on muut vapaa-ajan harrastukset. Toisaalta on selvää, että nuoruusvaiheessa urheilija joko syntyy tai jää syntymättä. Mikä sitten ratkaisee sen, onko nuori pelaaja valmis antamaan kaikkensa urheilulle ja katsomaan kuinka pitkälle on mahdollista päästä? Sanoisin, että ratkaisevaa on ymmärrys siitä, että pelaaja on oikeassa kehitysvauhdissa suhteessa kansainvälisiin kilpakumppaneihin, ja sitä kautta voi uskoa omiin mahdollisuuksiinsa kehittyä ja menestyä.

Minkälaisissa tapauksissa tällaisen päätelmän sitten voi tehdä? On pystyttävä konkreettisesti osoittamaan testitulosten, kansainvälisten pelien ja pelivideoiden kautta, että pelaaja on potentiaalinen ja hänellä on mahdollisuudet kehittyä huippupelaajaksi. Jotta tämä on mahdollista, on takana oltava merkittävä määrä oman lajin harjoittelua ja pelaamista sekä omalla ajalla että joukkueen kanssa. Tekemällä vähän montaa lajia, tämä ei missään nimessä ole mahdollista.

Eerikkilä

 

MITÄ JALKAPALLOTUTKIMUKSET OIKEASTI KERTOVAT?

Olen lukenut julkisuudessa useammankin jutun, jossa on kerrottu, kuinka menestyneet urheilijat ovat kaikissa lajeissa harrastaneet huonommin menestyneitä urheilijoita enemmän muita lajeja. Näissä jutuissa on usein unohdettu kertoa, että kuitenkin suurimmassa osassa tapauksissa (etenkin jalkapallossa aina), suurin osa ajasta on käytetty päälajiin, jonka lisäksi on käytetty muihin lajeihin aikaa esimerkiksi 1h viikossa. Monilajisuus on toki näissä tapauksissa voinut olla hyvä asia urheilijan kehitykselle, mutta esille olisi tärkeää nostaa myös se kuinka paljon myöhemmin menestyneet urheilijat ovat aikaa omaan päälajiinsa käyttäneet. Alla kooste muutamista 2000-luvun jalkapallotutkimuksista kirjoittamani tueksi.

1. PRACTICE AND PLAY IN THE DEVELOPMENT GERMAN TOP-LEVEL PROFESSIONAL SOCCER PLAYERS (HORNIG, AUST, & GÜLLICH, 2014)

Mitä tutkittiin?

Eri tasoisten saksalaisten pelaajien harjoitushistoriaa; Amatöörit (n=50), 1st Bundesliigapelaajat (n=52), maajoukkuepelaajat (n=18)

Mitä selvisi?

Maajoukkuepelaajilla ja 1st Bundesliigapelaajilla oli amatöörejä enemmän omatoimista jalkapallon pelaamista lapsuusvaiheessa. Ohjatun jalkapalloharjoittelun määrässä oli eroja vasta 15 ikävuoden jälkeen, jolloin maajoukkuepelaajat ja etenkin 1st Bundesliigapelaajat harjoittelivat enemmän jalkapalloa ohjatusti.

Maajoukkuepelaajilla oli nuoruusvaiheessa enemmän muiden lajien harjoittelua kuin amatööreillä ja 1st Bundesliigapelaajilla. Muiden lajien harjoitusmäärät olivat kuitenkin pieniä verrattuna jalkapallon harjoitusmääriin. Jalkapalloa omatoimisesti ja ohjatusti harjoiteltiin 15–18 vuoden iässä keskimäärin 350 kertaa vuodessa kun taas muita lajeja omatoimisesti ja ohjatusti harjoiteltiin vastaavassa iässä keskimäärin 60 kertaa vuodessa.

2. THE DEVELOPMENTAL ACTIVITIES ENGAGED IN BY ELITE YOUTH SOCCER PLAYERS WHO PROGRESSED TO PROFESSIONAL STATUS COMPARED TO THOSE WHO DID NOT
(FORD & WILLIAMS, 2012)

Mitä tutkittiin?

Ammattilaissopimuksen saaneiden englantilaisten pelaajien harjoitushistoriaa verrattuna muiden pelaajien harjoitushistoriaan. Viiden englantilaisen Premier liigaseuran akatemiapelaajia, joista osa oli saanut ammattilaissopimuksen 16-vuotiaana (n=16) ja osa ei (n=16).

Mitä selvisi?

Myöhemmin ammattilaissopimuksen saaneet pelaajat kiinnittyivät aikaisemmin jalkapalloon ja erosivat muista pelaajista lapsuuden aikaisen ohjatun jalkapalloharjoittelun ja omatoimisen pelailun isommassa määrässä.

3. FROM CHILDHOOD TO SENIOR PROFESSIONAL SOCCER: A MULTI-LEVEL APPROACH TO ELITE YOUTH SOCCER PLAYERS’ ENGAGEMENT IN SOCCER-SPECIFIC ACTIVITIES (HAUGAASEN, M., TOERING, & JORDET, 2014)

Mitä tutkittiin?

Norjalaisten ammattilaiseksi päässeiden pelaajien harjoitushistoriaa verrattuna muihin norjalaisiin pelaajiin. Norjan Premier-liigaseurojen 14–21-vuotiaita eliittipelaajia (n=491), joista ammattilaisia myöhemmin 66.

Mitä selvisi?

Ammattilaispelaajien kumulatiivinen jalkapalloharjoittelun määrä oli kaikissa ikävaiheissa suurempi kuin muilla pelaajilla

  • 6–8-vuotiaana ammattilaiset pelasivat merkitsevästi enemmän jalkapalloa omalla ajalla ja harjoittelivat enemmän tavoitteellista jalkapalloharjoittelua
  • 6–12-vuotiaana ammattilaispelaajat harjoittelivat 20 % enemmän jalkapalloa kuin muut pelaajat

4. FROM CHILDHOOD TO SENIOR PROFESSIONAL SOCCER: ELITE YOUTH PLAYERS’ ENGAGEMENT ON NON-FOOTBALL ACTIVITIES (HAUGAASEN, M., TOERING, & JORDET, 2014)

Mitä tutkittiin?

Ammattilaiseksi päässeiden pelaajien muiden lajien harjoittelu verrattuna muihin pelaajiin. Norjan premier liigaseurojen 14–21-vuotiaita eliittipelaajia (n=558), joista ammattilaisia myöhemmin 86.

Mitä selvisi?

63 % pelaajista harrasti yhtä tai useampaa muuta lajia jossain uran vaiheessa (vähintään 3kk ajan), suurin osa 8–12-vuotiaana

Ei merkitsevää eroa muiden lajien harjoittelun kokonaismäärässä ammattilaisten ja muiden välillä

JALKAPALLOTUTKIMUSTEN JOHTOPÄÄTÖKSET

Jalkapallotutkimukset osoittavat melko selvästi, että jalkapallossa menestymisen näkökulmasta olennaista on jalkapalloharjoittelun määrä ja laatu lapsuus- ja nuoruusvaiheessa. Erityisen tärkeää olisi innostaa lapset harjoittelemaan omalla ajalla pelaillen ja harjoitellen vapaamuotoisesti yhdessä kavereiden kanssa. Muiden lajien harjoittelusta voi olla lisäarvoa jalkapalloilijoiden kehittymiseen, kunhan pääosa harjoittelusta käytetään jalkapalloon.

Blogi on julkaistu ensimmäisen kerran 6.3.2018.

 Hannele Forsman, Eerikkilän valmennuskeskuksen johtaja

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia

Miten voin vanhempana tukea urheilevaa lasta tai nuorta?

28.09.2020 | E.Blog, E.Way, Urheilu